MIKSI EN VOI HYVIN JA MUUTA LUKSUSNARINAA

Mulla on pää täynnä sekalaisia fiiliksiä, jotka johtuvat viime aikojen tapahtumista. Viime viikkoina on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat saaneet mut pohtimaan elämää.

Juuri tällä hetkellä koen, että kaikki on hyvin, mutta sitten ei kuitenkaan ole. Tämä kokemani masentelu on varmaankin juuri sitä luksusnarinaa, mistä Maaret Kallio kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan Luksusnarina on merkki unohdetusta hyvinvoinnista - Tavallinen arkipäivä on jo osa suurta unelmaa, jonka harva tässä maailmassa saavuttaa (31.1.2018). 

Allekirjoitan kyllä ihan täysin tuon kolumnin, eivätkä minun omat narinani tunnukaan yhtään oikeutetuilta oikeisiin ongelmiin verrattuna.

Ajattelin kuitenkin avata fiiliksiäni vähän nyt, kun viimeinen kolmanneskin on jo käynnissä. Saa sitten itsekin muistella vaikkapa vuoden päästä tämänhetkisiä fiiliksiä. Varoituksena jo, että postaus sisältää paljon sekalaisia ajatuksia, joita on vaikeaa jäsentää. Kuulisin kuitenkin mieluusti kommentteja ja ajatuksia aiheesta!

luksusnarina-ennin-kengissa

Lähipiirissäni sattui muutamia viikkoja sitten surullinen tapahtuma, joka sai minut ja ystäväni miettimään elämän tarkoitusta ja ylipäätään sitä, miten eläisi elämänsä niin, ettei myöhemmin katuisi omia valintojaan. Elämästä nauttiminen, oikeiden asioiden tekeminen jne. ovat kai niitä ensimmäisenä mieleen tulevia asioita, mutta on paljon helpompi sanoa näin kuin oikeasti tehdä niitä.  

Olen yli kolmatta viikkoa sairaslomalla. Tilanne on minulle ihan outo, sillä en ole koskaan ollut näin pitkää aikaa pois töistä sairasloman takia. Itse asiassa kolmelle ja puolelle vuodelle mahtuneet sairaslomapäivät pystyy todennäköisesti laskemaan yhden käden sormin. 

En sen kummemmin halua kommentoida sairasloman syytä tai muita kokemiani narinan aiheita, mutta sanotaan niin, että pää toimii hyvin, kroppa sen sijaan on alkanut oireilla raskauden takia ja raskaus on pistänyt pystyyn melkoisen ketjureaktion. Kaikki raskaana olleet myös varmasti tunnistavat ns. "normaalit kivut", jotka ovat minulla kaverina kaiken muun ohella. Hämmentyneenä odottelen tilanteen paranemista, mutta mitä isommaksi maha kasvaa, taitaa oireita vaan tulla lisää. Harmittaa, ettei tiedä, miten asiat etenevät.

Ulkoisesti olen ihan kunnossa, eikä vika ole psyykkisessä puolessa. Enemmän fyysisesti kipuilen. Yritän pitää itseni positiivisena, mutta pakko myöntää, kyllähän tällainen tilannekin saa mielen vähän heittelehtimään ja kiristää hermoja. Itku on herkässä, mutta siitäkin voin varmaan pitkälti syyttää raskaushormoneja.

Tuska on rakkauden hinta

Työkaverini, perhe ja ystävät ovat olleet isona tukena raskauden aikana. Työpaikalla on myös paljon puhuttu siitä, miten uusi elämä tuo esiin ainaisen huolen, joka ei koskaan enää lähde pois. Tuo huoli on ilmaantunut elämääni jo nyt hiljalleen. Ymmärrän myös paremmin sen, miksi pappi sanoi viikko sitten hautajaisissa, että tuska on rakkauden hinta.

Pelko jonkin menettämisestä on omalla kohdallani valtava ja se on korostunut erityisesti nyt lähipiirissä sattuneen menetyksen takia. Pelkään, että koska minulla on jo pitkään mennyt hyvin, jotain pahaa on varmasti tulossa. Toisaalta onhan sitä elämän aikana jo tullut koettua kaikenlaista, eli jospa se kura jo riittäisikin. Luksusnarinaa... Kaikki on oikeasti ihan kunnossa, eikä mitään syytä narinaan pitäisi olla.

Raskauden aikana tulisikin osata olla itselleen armollinen, antaa itsensä levätä ja pysyä positiivisena. Kaikki nämä vaikuttavat myös vauvaan. Hyvänen aika, synnytykseen on enää alle kolme kuukautta, nyt relax!

luksusnarina


Pessimisti ei pety

Olen vasta lähiaikoina alkanut sisäistää sen, että elämä ihan oikeasti tulee muuttumaan. Jos (huomatkaa sanavalintani) kaikki menee hyvin, saamme keväällä perheenlisäystä. Mutta kuten väliotsikkokin kertoo, olen aika pitkään sulkenut tämän ajatuksen päästäni pois, sillä jos kaikki ei menisikään hyvin, osaisin ehkä paremmin varautua siihen, kun toiveetkaan eivät olleet kovin korkealla. 

Osallistuin pari viikkoa sitten perhevalmennukseen, jossa psykologi kertoi, että onkin itse asiassa tärkeää luoda suhdetta vauvaan jo ennen syntymää, vaikka ei olekaan tietoa, millainen vauveli sieltä todellisuudessa tulee ulos. On tutkittu, että jos menettää lapsen, on menetystä paljon helpompi surra, kun jonkinlainen suhde syntymättömään lapseen olisi jo luotu. On kuulemma vaikeaa surra lasta, johon ei koskaan ole ollut suhdetta.

Tee vain niitä asioita, joista nautit

Tämä on toinen asia, jota olen miettinyt paljon. Esimerkkinä se, että opiskelisit alaa, joka ei kiinnosta, mutta jatkat opintoja, koska luulet, että niin on "pakko" tehdä. Kyllä varmasti suututtaisi, jos kesken opintojen sattuisikin jotain pahaa. Sitten sitä pohtii, että miksi käytti aikaa sellaiseen turhaan?

Mutta entä, jos ei tiedä mitä haluaa tehdä, tai jos tekeekin pitkän aikaa asiaa, jota rakastaa ja lopulta kuitenkin leipääntyy siihen? Silloin ihminen ei koe olevansa onnellinen ja töihin meno tuntuu pakkopullalta. Mutta onko tämä sitä luksusnarinaa? Raha ei kasva puissa ja valitettavasti rahaa tarvitaan elämiseen. Jotain pitää tehdä elääkseen.

Ollaanko me nykyisin liian mukavuudenhaluisia? 

Heti, kun tuntuu hieman hankalalta, lyödään hanskat tiskiin ja mietitään esimerkiksi alanvaihtoa. Mutta entä jos kaikkeen leipääntyy ajan kanssa? Mikä merkitys tällä oikeasti edes on? Kertokaa mulle!

Me synnytään, eletään ja kuollaan. Kuka meitä muistelee enää muutaman vuosisadan kuluttua? Kuulostan ihan hirvittävän negatiiviselta, mutta eikö tämä ole totta? Kuka ihan oikeasti muistelee meikäläistä vaikka 200-300 vuoden kuluttua?

Vanhemman ikäpolven ihmiset tuntuvat pitävän nykynuorisoa (z- ja y-sukupolven edustajat) pinnallisina pumpulissa elävinä ihmisinä. Mistä tämä johtuu? On ollut puhetta uusavuttomuudesta, ja siitä että keskeytetään opintoja, lintsataan koulusta ja naristaan turhista asioista. 

Vaikka teen ja harrastan pinnallisia asioita, en koe, että elän pumpulissa. Olen tehnyt töitä nuoresta asti ja yrittänyt pyrkiä elämässä siihen, mitä siltä yleisesti odotetaan: Hyvä koulutus, työpaikka, omistusasunto ja perhe. 

Kuka määrää, että juuri tämä on se oikea polku?

Minun ikäluokkani on alkanut toteuttaa hieman erilaista työuraa kuin mihin on totuttu. Monet tuttuni työskentelevät pätkissä, asuvat vuokralla ja keräävät pientä pesämunaa, jonka turvin he voivat viettää välivuosia ulkomailla. Tai no, tiedän kyllä paljon aikuisia, jotka myös tätä tekevät... 

Me muut kateellisina katselemme näitä palmukuvia somekanavista ja urputamme siitä, kuinka joku viettää helppoa elämää, kun myös tällainen elämäntapa on mielestäni ihan yhtä oikein. Eivätkä kaikki edes valitsisi tällaista elämää, vaikka saisivat, mutta annetaan niiden tehdä tämä valinta, jotka haluavat.

luksusnarina-ennin-kengissa-2

Sitten sitä kuulee, että mikset mene töihin? 

Olisiko yksi syy tähän se, että harvoin saa edes vakituisen työpaikan, tai ylipäätään edes osa-aikaisen työpaikan? Työttömyys avaa mahdollisuuden tehdä muitakin asioita. Ne muutamat, kenellä työpaikka on, ovat myös ehkä uskaltautuneet heittäytymään pois oravanpyörästä.

Mulla loppuu työsopimus kesällä. Olen ammatillinen opettaja, mutta en tiedä onko minulla töitä enää äitiysloman jälkeen. Äitiysloma itsessään ei myöskään ole suoranaisesti mikään valttikortti hakiessani töitä. Rankkaa olla nainen. #luksusnarinaa

Jos työt eivät jatku, ajattelinkin käyttää äitiysloma-ajan niin hyvin kuin mahdollista hoitaen lasta, nähden ystäviä ja perhettä sekä samalla pohtien, millaisiin työkuvioihin voisin myöhemmin suuntautua, tai voisinko keksiä jotain muuta työllistämään itseni. Mitä muutakaan voisin?

Aion elää niin, etten tiedä viikonpäiviä ja annan ajan näyttää, mitä haluan. Minua kiinnostaa moni asia, mutta mikään ei kuitenkaan tunnu olevan ylitse toisten.

Enkä minä vaadi elämältäni ihmeitä. Minulle riittää Maaret Kallionkin mainitsema tavallinen arki ja siihen liittyvät onnelliset asiat. Perustulot mahdollistavat sen, että voin ostaa itselleni jonkin tavaran tai käydä ulkomailla, jos haluan, mutta mitä sitä loppujen lopuksi ihminen tarvitsee? Muita ihmisiä lähelleen.

Käykää vaikka katsomassa elokuvateattereissa pyörivä Kaikki oikein.

Mitenhän tämän vetäisi yhteen?

Pyri tekemään niitä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Muista, että onnellisuuteen ei oikeasti tarvita paljoa. Jos on aikaa valittaa tiskeistä tai pyykeistä, asiat ovat oikeasti aika hyvin. 

Arvosta sitä, mitä sinulla on, KESKITY OMIIN ASIOIHIN ja muista, että olemme täällä vain vähän aikaa. Muutaman vuosisadan kuluttua kukaan ei tule todennäköisesti muistamaan sinua. Me ollaan aika lailla kärpäsen kakka (yhtään kärpäsiä vähättelemättä) täällä maapallolla. Mutta jotta oma elämä olisi hyvä, kannattaa siitä myös yrittää tehdä mahdollisimman hyvä, ettei vanhempana kaduta tekemättömät asiat.

Muista, että mieli voi muuttua, enkä ainakaan itse osaa tällä hetkellä edes kuvitella, mitä kaikkea tulen tekemään myöhemmin elämässäni. Ehkä kannattaa yrittää elää elämää ilman liikoja odotuksia, päivä kerrallaan. Koska myös arki on ihan hyvä asia.

Herääkö teillä tästä jotain ajatuksia? Miten te eläisitte elämänne niin hyvin kuin mahdollista?

t. Enni 

Kommentit

  1. Siis wau, tämä teksti oli ihan mielettömän kaunis ja koskettava <3 Itse koitan elää elämääni mahdollisimman luonnonmukaisesti ja päivän kerrallaan. Nauttia pienistä hetkistä ja keskittyä oleellisimpaan, eli useimmiten läheisiin ihmisiin, hauskanpitämiseen, luonnossa oleiluun ja itselle tärkeään uskoon.
    Mielestäni on viisautta joskus laillasi pohtia syvällisemmin elämän tarkoitusta ja pysähtyä, silloin voi ottaa elämälle myös halutessaan uuden suunnan <3 kiitos ihanasta tekstistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 jäin melkein sanattomaksi! Ihanaa, että luit jutun ja jätit kommenttia. Päivä kerrallaan on hyvä asenne elämään!

      Poista
  2. Voi, Enni! <3 Mä oon miettinyt niin samoja juttuja. Nyt, kun oot sairaslomalla niin sulla on aikaa vaikka ja kuinka pohtia kaikkea ja antaa tilaa niille ikävämmillekin ajatuksille. Ne on hyvä käsitellä, mutta älä anna niiden vallata sun päätäsi. <3 Yritä rentoutua ja nauttia olostasi. Nauti ja ihmettele sun pienen liikkeistä vatsassasi! Niitä tulee ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. On myös sattunut niin harmillisia asioita menetyksen muodossa, että ei voi välttyä siltä, että asiat pyörivät mielessä, öisinkin ja unissa. Kipu on myös toinen asia, joka saa pidemmän päälle hermot kireälle. Mutta ei auta kuin ajatella positiivisesti, tämäkin on vain ohimenevä vaihe, jota varmasti tulee kaipaamaan kun aika kultaa muistot kipujen osalta. Silloin päällimmäisenä muistona on, kuten sanoit, maha-asukki ja sen kasvun muistelu <3

      Poista
  3. Ihan mielettömän hienosti kirjoitettu ❤️ Samanlaisia ajatuksia olen päässä pyöritellyt. Käy ne mielessäsi läpi ja anna itsellesi aikaa.

    Aloitin kirjoittamaan blogia omasta sairastamisesta ja ajatuksista, omaksi "iloksi". Olen niin yksin niiden asioidenkanssa. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä, miltä tuntuu kun rahat eivät riitä edes päivittäisiin tarpeisiin, kaikki lääkärit pitävät työkyvyttömänä, mutta parin erään tahon mielestä olen työkykyinen.
    voimavarojaetsimassa.blogspot.fi

    En ole koskaan pitänyt blogia joten siltä se näyttää 😌😢 Muutama kirjoitus vasta siellä...vaatii opettelua ja kipujen puolestakaan en kamalasti pysty olemaan paikoillaan.

    Ihanaa kevättä ja tsemppiä loppuraskauteen sinulle ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Olisi tärkeää, että pääsisit juttelemaan myös ihmisten kanssa, ettet jää yksin! Blogin kautta saa yleensä hyvin vertaistukea!

      Käyn kurkkaamassa blogisi pian <3

      Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti olosi paranee! :)

      Poista
  4. Ikävää, että on ollut menetyksiä! <3 Tuo esikoisen saaminen herättää kyllä hirveän määrän tunteita. Muistan, kun tasan 2 vuotta sitten jouduin yllättäen osaatolle makaamaan, enkä saanut käydä edes suihkussa. Hoitaja hoki, ettei vauva saa syntyä vielä ja minä itkin. Miten sen osaisin estää. Makasin ja makasin ja pelkäsin, miten homma päättyy. Vaikka viikkoja oli 33, oli homma silti vielä liian kesken. Se oli hirveää ja kotihoidossa olevan esikoisen hoitaminen sairaalasängystä antoi oman "boostinsa". Tsemppiä sius hirveästi sinne ja jaksamista! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui hurjaa ja varmasti pelottavaa! Onneksi kaikki meni hyvin? Kiitos tsemppauksesta, toivottavasti loppuaika menisi paremmin. <3 Ainakin nyt pääsin palaamaan töihin vielä ennen äitiyslomaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Totta turiset kuomaseni:

Lue myös