Vaativuus itseään kohtaan ja epärealistiset tavoitteet

 vaativuuden tunnelukko


Mistä vaativuus itseään kohtaan kumpuaa?

Terapeutti kysyin minulta eilen, että oletkohan sä oikeasti antanut itsesi levätä kunnolla ollessasi kipeä? Tällä hän viittasi siihen, että olen lähes joka vastaanotolla aloittanut tervehdyksellä: "Moi, mä oon taas kipeä". Vaan olenko antanut itseni levätä? Luulisin, joo, mutta en oikeastaan enää tiedä, koska olen sairastellut kohta kolme kuukautta on-off flunssaa.

Terapian myllertäessä elämääni kaiken sivussa, jäin pohtimaan, kuinka olen jo pitkään tajunnut mielen voiman. Mielellä on iso vaikutus hyvään oloon, mutta jos ei anna itsensä päästä siihen moodiin, että täytyy pysähtyä, niin ihminen pystyy tekemään ihmeellisiä asioita. Kunnes ei pystykään. Tästä koin parhaan opetuksen muutama vuosi sitten, kun en kuunnellut omaa itseäni, jolloin kroppa alkoi oireilla.

Olen aina inhonnut sairaslomia. Podin ihan hirvittäviä syyllisyyden tunteita joutuessani olemaan raskausaikana monta kuukautta sairaslomalla. Olin määräaikaisessa työsuhteessa ja pelkäsin, että se vaikutti töideni jatkumiseen. Tästä huonona kokemuksena työni eivät lopulta jatkuneetkaan, jolloin sain siitä ikävän kokemuksen - ikään kuin sairaslomalle jäämistä rangaistiin työttömyydellä, vaikka pelissä oli monta muutakin muuttujaa. 

Nyt olen vakituisessa työsuhteessa ja vanha pelko elää silti. Mieleni uskottelee, että pitäisi olla töissä, eikä kotona parantumassa. Nämä tunteet kielivät siitä, että olen itseäni kohtaan todella ankara. Ehkä joku on joskus ollut vaativa minua kohtaan, ja tätä kautta on myös syntynyt vaativuus itseäni kohtaan. Jokin puolustusmekanismi se väkisinkin on. Ehkä en halua, että muut näkevät minut heikkona.

Tämän ymmärtäminen on kuitenkin ollut yksi isoimmista oivalluksista itsessäni, sillä tätä traumaa en omalle lapselleni halua periyttää. Vaativa ihminen nimittäin asettaa helposti kovia vaatimuksia myös jälkikasvulleen ja vaativuus saattaa heijastella lisäksi parisuhteeseenkin: asetetaan liian kovia vaatimuksia lapsen kehitykselle ikätason nähden tai vaaditaan kumppanilta asioita kompensoidaksemme omaa huonoa oloamme. 

Miksi kirjoissa ei ole ikärajoja?

Nämä ajatukset heräsivät mieleeni, kun luin Jen Sinceron You are a Badass -kirjaa. Kyseisessä self-help opuksessa Sincero kannustaa ihmisiä manifestoimaan itselleen parhaan mahdollisen elämän, johon sisältyy hyväpalkkainen työ (mikä se kunkin ihmisen kohdalla sitten onkin) sekä unelmointi ja haaveiden toteuttaminen periksiantamattomalla otteella.

Olen lukenut kyseistä kirjaa jo useamman vuoden ja siinä on paljon hyvää. Pystyn samaistumaan moneen kohtaan ja olen myös mielestäni onnistunut toivomaan elämältä ihania asioita ja toisaalta myös antanut elämän ohjailla minua oikeaan suuntaan. 

Silti, jäin pohtimaan sitä, onko kaikille ihmisille tervettä pyrkiä parhaaseen (koska sekin selvästi on suhteellista), sillä pahimmassa tapauksessa vaativat ihmiset, kuten minä, asettavat itselleen niin epärealistisia tavoitteita, ettei niitä ole edes mahdollista saavuttaa. Tässä vaarana on se, että jos tavoite on liian korkealle asetettu, ihminen ei edes ala tekemään asioita haaveensa eteen, sillä tajuaa haaveen jollain tasolla olevan mahdoton saavuttaa.

Tästä heräsi ajatus, miksei kirjoissa ole varoituksia ihmisille: "Älä lue tätä kirjaa, jos sinulla on vaativuuden tunnelukko". Elokuvien ja sarjojen kohdalla ikärajasuositukset kertovat paljon siitä, kuka saa katsoa ja mitä. En keksi tunnetaitojen suosituksille parempaa termiä, mutta toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan. Tai no kieltämättä olisi koomista, jos jokaisen kirjan alkuun jouduttaisiin kirjoittamaan disclaimer.

Samalla kun luin Badass-kirjaa ties kuinka monetta kertaa, kuuntelin myös toisenlaisia äänikirjoja, kuten Katja Myllyviidan Tunne tunteesi -kirjaa tai Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot -kirjaa. Jälkimmäisten kirjojen avulla opin tunnistamaan, millaisia epärealistisia tavoitteita ihminen itselleen saattoi asettaa.

Näiden kirjojen sanomien välillä oli isoja ristiriitoja. Tästä heräsi ajatus, että jos epärealistisiin tavoitteisiin taipuva ihminen lukee opuksia, joissa pyydetään tekemään vielä vähän enemmän, niin viekö se tällaisen ihmisen kehitystä haitallisempaan suuntaan? Tällaiset kirjat saattavat vahvistaa ihmisissä juurikin niitä piirteitä, joista ihminen tosiasiassa kärsii.

Jos ihminen on vaativa itseään kohtaan, sekä tästä johtuen myös muita, kuten vaikkapa omaa lastaan kohtaan, eikä tunnista realistisia rajoja, niin onko hänen järkevää viettää aikaa oppaiden parissa, joissa kannustetaan tekemään vielä enemmän?

Vai onko tämä juuri se juttu. Jen Sincero mainitsi, että vain 5 prosenttia ihmisistä, jotka osallistuvat elämänmuutosta käsitteleviin seminaareihin, oikeasti tekevät asialle jotain. 95 % ei pistä tikkua ristiin haluamansa asian saavuttamiseksi. 

Silti kirjat, ja niiden jatko-osat, myyvät kuin häkä ja samalla pahimmassa tapauksessa 95 % kokee huonommuuden tunnetta siitä, ettei saa asioita tehdyksi, vaikkei edes yrittänyt tehdä asian eteen mitään.

Mitä ajatuksia sinulla herää?

Tunteet ja mielenterveys

Jäin pohtimaan vaativuutta ja heitin ilmoille ajatuksen: Jos sairastelen paljon, kertooko se siitä, että kroppani ei yksinkertaisesti jaksa yhteiskunnan asettaman työtahdin mukaista työtahtia? Vai kertoisiko se sittenkin siitä, että tavassani tehdä töitä on jotain, mitä kroppani ei kestä? Eli voisinko tehdä jotain toisin?

Vai onko kyseessä puhdasa sattuma ja asioiden summa. Välillä ihmiset sairastelevat. Elämä ei aina olekaan ruusunpunaisia kuvia ja seesteisiä aamuja, vaan flunssia, turistivatsoja ja murtumia. Ja tulee olla terveen mediakriittinen kaikessa lukemassaan ja näkemässään.

To do lempeästi ja omassa tahdissa

- itsemyötunnon vahvistaminen
- itsensä hyväksyminen
- jumalauta, sairaslomassa ei ole mitään pahaa

t. Enni

Kommentit

Lue myös